Missä kasvaa välittäminen?
Maahanmuuton rajoittamista perustellaan usein sillä, että se tulee yhteiskunnalle liian kalliiksi, ja että nuo rahat tulisi sen sijaan käyttää Suomessa jo asuvien köyhien, vanhusten ja sairaiden hoitoon. Valtion budjetti on kieltämättä rajallinen, eikä raha kasva puissa. Mutta missä kasvaa huolenpito, inhimillisyys ja välittäminen? Mitä sille käy, jos lainsäätäjät ja viranomaiset antavat mummojenkarkoituspäätöksillään signaalia, ettei meidän tule huolehtia kanssaihmisistämme? Auttavatko tuollaiset päätökset jakamaan täällä olevat rajalliset resurssit viisaammin täällä olevien kesken? Pelkään että siinä käy päin vastoin. Pelkään, että jos Suomi valtiona toimii itsekkäästi, myös täällä asuvat ryhmät alkavat toimia itsekkäästi. Rikkaat ajavat rikkaiden asiaa, köyhät köyhien, ahtaajat ahtaajien, pk-seutulaiset omaansa jne.
Ps. Mikäli haluat kommentoida, voitko ystävällisesti käyttää omaa nimeäsi.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Timo, onko kysymyksenasettelusi tahallaan typerä, vai vain pelkkä provo?
Vai mikä pahinta, osoittaako se vihreitten tapaa käsitellä asioita noilla edellä mainituilla tavoilla.
Siis suomalaisten lasten, vanhusten ja sairaiten ja köyhien välittäminen ei ole mitään sen rinnalla, että välitettäisiin maahanmuuttajista. Koska se olisi vasta sitä oikeaa välittämistä.
Näinhän sinä blogissasi väität.
Kuten sanoin edellä, kysymyksenasettelusi oli typerä.
Voimmehan me yrittää auttaa aivan kaikkia tasapuolisesti, mutta onko siitä hyötyä? Maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä ja lisää tulee miljoonia kuukaudessa. Jakajia on vaan yksinkertaisesti liikaa ja vaurautta liian vähän.
Niiden onnekkaiden auttaminen, jotka tänne pääsevät, on vain hyvän (tyhmän?) omantunnon ostamista tai rahakasta bisnestä.
"Pelkään, että jos Suomi valtiona toimii itsekkäästi, myös täällä asuvat ryhmät alkavat toimia itsekkäästi."
Valtion tulee toimia, kuten ihmisten enemmistö haluaa, eikä toisinpäin. Senkin jälkeen kaikki saavat lahjoittaa omaa rahaansa pois miten lystäävät. Tarjoaisitko sinä täyshoitomajoituksen somaliperheelle tai kahdelle vai pistätkö mieluummin rahaa johonkin keräykseen?
Ihmiset aivan luonnostaan ovat kiinnostuneita ennen kaikkea läheisistään. Myös näistä ihmisistä välitetään eniten. Mitä kauemmas omasta elinpiiristä katsotaan sitä vähäisemmän merkityksen asiat saavat. Naapurin Reiskan kuolema on iso juttu vaikkei hän nyt ihan sydänystävä olisikaan, kun samalla tavoin kuolevan kiinalaisen tai afrikkalaisen kohtalosta ei monikaan erityisemmin välitä. Tämä on luonnollinen tapa suhtautua maailmaan.
Nyt tarjolla on malli, jossa päähuomio kohdistuu meille tuntemattomien ihmisten auttamiseen. Tämä tehdään samaan aikaan kun omien läheistemme saama hoito huolestuttaa entistä enemmän. Epäilen, ettei tämä malli tule koskaan saamaan kovin suurta kannatusta ellei ensin onnistuta vähentämään sitä huolta omista omaisista. Maailmanparantaminen niin kunnioitettavaa kuin se onkin, on kuitenkin ylellisyyttä josta on varaa nauttia vasta kun omat asiat ovat kunnossa.
Kiitos kommenteistanne Seppo, Puppe ja Marko, ja kiitos että esiinnyitte omilla nimillänne ja kavoillanne. Esittämenne pointti on aivan totta. Seppo sanoi sen vihaisesti ja syyttävästi, Puppe vähän asiallisemmin ja Marko kuvaavan naapuriesimerkin avulla suorastaan hienosti: on luonnollista ja välttämätöntä, että välitämme läheisistämme enemmän kuin tuntemattomista, kaukana asuvista ihmisistä. Tämä on totta, eikä kirjoitukseni mitenkään sitä kiistänyt.
Kirjoitukseni pointti oli aivan muualla, ja se oli mainittu otsikossa: missä välittäminen kasvaa? Miten saisimme luotua Suomeen ilmapiirin, että välittäisimme suomalaisista lapsista, vanhuksista, sairaista ja köyhistä? Mikä on teidän vastauksenne tähän kysymykseen?
Minun vastaukseni on, että kansallinen välittäminen ei lisäänny mummonkäännytyspäätösten kaltaisella politiikalla. Se ei lisäänny sulkemalla rajat ja olemalla itsekäs. Päin vastoin, silloin lisääntyy itsekkyys. Säästyneillä rahoilla ei auteta apua tarvitsevia, vaan se menee erinäisten ryhmien omien etujen ajamiseen.
Suomi oli 70-luvulla rutiköyhä valtio verrattuna nykypäivään. Kuinka suuressa määrin elintason kohoaminen on auttanut kaikkein köyhimpiä ja apua tarvitsevia? Vai onko käynyt kenties päin vastoin, että rikkauksien lisääntyessä myös itsekkyys on lisääntynyt?
Välittäminen lisääntyy sillä, että ensin poistetaan paikallinen turvattomuus ja hätä, sen jälkeen voimme tähdätä pidemmäs. Välittäminen syntyy myös rehellisyydestä ja avoimuudesta. Eli mm. hallinnon täytyy oppia kertomaan faktat ja asioista täytyy oppia puhumaan. Jos keskustelu kielletään vaikkapa hyvän asian nimissä ei luottamusta synny, eikä tätä välittämistäkään. Välittäminen syntyy myös tunteesta että voimme vaikuttaa, mutta kun katsomme maailman satoja miljoonia köyhiä, tuntuu yrityksemme toivottomalta.
Olo on kuin turistilla slummissa. Kun antaa yhden rovon kurjalle pikkulapselle, on kymmenen uutta kättä ojossa, ja kaikki näistä ei vain ano, osa vaatii vaikka väkivalloin.
En usko että koskaan tulee eteen sellaista tilannetta, että paikallinen turvattomuus ja hätä katsottaisiin poistuneeksi.
Näistä asioista keskusteltiin epäilemättä jo vuonna 1975, jolloin Suomen bruttokansantuote per henkilö oli 20 000 Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 1995 vastaava lukema oli 30 000 ja vuonna 1998 CIA:n tilaston mukaan 37 000 dollaria. Uskon että sama keskustelu (autammeko köyhiä maita nyt vai sitten kun omat asiamme on kunnossa) tulee jatkumaan myös sitten kun Suomen bkt ylittää 40 000 ja 50 000 rajan.
Tuntuu siltä että näette vain kaksi vaihtoehtoa siinä, miten Suomen valtion ja suomalaisten tulisi suhtautua maailman satoihin miljooniin köyhiin: auttaa kaikkia kaikilla rahoillamme tai ei auttaa ketään ollenkaan. Sekä nykytilanne että se tilanne minkä näkisin ideaaliksi, on kuitenkin jotain siltä väliltä.
Toivottomuuteen ei ole mitään syytä. Maailma on epätäydellinen ja sellaisena pysyy. Meidän tehtävämme on yrittää parhaamme. En näe eroa maailman satojen miljoonien köyhien auttamisessa ja helsinkiläisten alkoholistien auttamisessa. Kumpikaan tehtävä tulee tuskin koskaan valmiiksi, mutta minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettemmekö voisi parantaa tilannetta nykyisestä.
Olet aika tavalla väärässä, ainakin minun suhteeni. Itse vieroksun vahvasti joko/tai ratkaisuja. Uskon, että meidän on hyvä auttaa muita, mutta mielestäni tämä täytyy tehdä voimavarojemme mukaisesti ja oikeudenmukaisesti. Jos rakennamme apuautomaatteja, täytyy meidän tiedostaa niihin sisältyvät rasitukset ja olla valmiita vastaamaan niistä. Niinpä on ensiarvoisen tärkeää, että ymmärrämme sen mihin mahdollisesti sitoudumme. Tämä tuntuu olevan ei, ei asia niiden keskuudessa jotka useimmiten apua vaativat, tai sitä paljon puhuttua inhimillisyyttä. Inhimillisyys ei saa olla synonyymi vastuutomuudelle, vaan meidän täytyy pysyä hyvin selvillä tekojemme kustannuksista. Ja tarvittaessa meidän on myös tärkeää kyetä näyttämään mistä nämä rahat(voimavarat) ovat otettavissa.
Kirjoitin asiaa sivuavan blogitekstin aiemmin tänään:
http://markok.blogit.uusisuomi.fi/2010/03/26/avun-antamisen-dilemma/
Kappas, sana jäi uupumaan. eli pitäisi olla, "olla valmiita ottamaan niistä vastuu."
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 8 kommenttia